Martti Strömmer kritisoi (TS 21.4.) länsimaita piittaamattomasta suhtautumisesta Venäjään ja väitti vuoden 2008 Naton Bukarestin kokouksen vaikuttaneen Ukrainan kohtaloon. Ukraina oli jo 1997 aloittanut yhteistyön Naton kanssa ja 2002 ilmoittanut halukkuudesta liittyä, mutta vasta Viktor Juštšenkon tullessa valtaan se aktivoitui pyrkimyksissään. Venäjä ei siihen mennessä esittänyt voimakkaita vastalauseita. Monet odottivat Ukrainaa jäsenyysohjelmaan jo 2006, mutta suunnitelmat kariutuivat pääministeri Viktor Janukovitšin vuoksi. Juštšenko ja Julija Tymošenko yrittivät edistää asiaa 2008, jolloin Venäjä ilmaisi kaasuhanoihin saakka ulottuvan vastalauseen.
Aiemmin ukrainasuhteista hiljaa ollut Yhdysvaltain presidentti George W. Bush tuki julkisesti Ukrainan tavoitetta, muttei lobannut asiaa ennen Bukarestin huippukokousta. Ukrainaa ei hyväksytty, koska eurooppalaiset jäsenvaltiot eivät olleet kuulleet Yhdysvaltoja. Yhdysvallat yritti sen jälkeen kasvojenpesua ja kokouksessa hyväksyttiin julistus, jossa Ukrainan ja Georgian toiveet huomioidaan tervetulleeksi ja että maista tulee Naton jäseniä joskus tulevaisuudessa. Monissa kansainvälisissä kokouksissa tehdään jonkinlainen periaatteellinen julistus. Niillä pyritään huomiota herättäviin linjanvetoihin ilman legitiimiä pohjaa. Venäjän narratiivin mukaan Nato on mennyt liian pitkälle jäsenmaiden hyväksymisessä, mutta asia on päinvastoin. Suurimmat konfliktit ovat syntyneet alueilla, joissa on jätetty asia kesken. Suomen tulee hoitaa oma jäsenyysprosessi viivytyksettä.
Bukarestin kokouksessa Vladimir Putin piti puheen, jossa totesi, ettei Venäjällä ole veto-oikeutta muiden maiden päätöksiin ja että he eivät teeskentele, että näin olisi. Hän muistutti Venäjällä olevan intressejä Ukrainassa. Jos historiaa tarkastelee, on näitä intressejä huomioitu aika lailla – Ukrainan Nato-pyrkimykset ovat olleet syväjäässä tuosta lähtien. Jälkikäteen on nähtävä, että Putin käytti häikäilemättä Natoa sotatoimiensa oikeutuksena Ukrainaan ja Georgiaan. Etelä-Ossetiaankin Venäjä marssi ”humanitaarisen operaation” verukkeella.
Venäjä tietää, ettei mikään muodosta sille sellaista uhkaa, jossa se joutuisi luopumaan kiinnityksistä alueisiinsa. Viime kädessä ydinaseet pitävät huolen tasapainon säilymisestä. Sen suurin ja pitkäaikainen huoli liittyy varsinaiseen demokratiakehitykseen, joka uhkaa kulttuurisia arvoja ja historiallisia tavoitteita. Venäjän kaltaiset autoritääriset valtiot eivät kestä lännen yhteiskuntamallia ja muutosta, joka johtaisi yhteiskuntaa uudistaviin reformeihin. Venäjällä on suuri intressi voimallakin estää sellaista kehitystä lähialueillaan, joka voisi pahimmassa tapauksissa levitä jopa maan sisälle. Nato on vain yksi osa turvallisuuspoliittista maailmankuvaa, mutta yhtä lailla Euroopan Unioni ja länsimaistuminen yleensä luovat riskin Venäjän pitkäaikaisille tavoitteille. Kaiken takana on historiallinen ja kulttuurinen käsitys Suur-Venäjästä ja slaavilaisesta yhtenäisyydestä. Nato ei ole uhka vaan este Putinin ja muiden silovikkien neo-imperialistisille visioille ja siksi Suomen on viisasta hakeutua liittouman turvallisuustakuiden alaisuuteen.
Vilhelm Junnila (ps)
Kansanedustaja, Etyjin Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja
Kirjoitus julkaistu myös Turun Sanomissa.
