Perjantaina julkaistu Valtioneuvoston teettämä tutkimus ”Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon” nosti jälleen kerran esille kansanedustajien ja muiden päättäjien sosiaalisessa mediassa kohtaaman vihaisen palautteen, jota nykyään vihapuheeksikin tituleerataan.

Oikeusministeri, Rkp:n puheenjohtaja, Anna-Maja Henriksson julkaisi lauantaina tiedotteen, jossa vedotaan kaikkiin puoluejohtajiin, jotta vihapuhe saadaan tyrmättyä. Henriksson vaatiikin arvojohtajuutta, etteivät ”Twitter-trollit” voita ja haluaa lopun huolestuttavalle yhteiskuntakehitykselle.

Vihapuhe on meillä varsin uusi termi, jolle ei ole yhtä merkitystä, eikä sitä myöskään määritellä rikoslaissa. Riippuu täysin puhujasta, puheen kohteesta ja aiheesta onko kyseessä vihapuhe vai ainoastaan värikkäämmin, ehkä alatyylisesti, ilmaistusta mielipiteestä. Vihapuheesta onkin tullut eräänlainen kattotermi kaikille ikäville mielipiteille, joita kuulija ei halua kuulla, riippumatta siitä onko puheessa oikeasti vihaa tai mitään laitonta. Puheista yleensä loukkaantuvatkin jonkun puolesta ne, joita sanat eivät edes välittömästi kosketa. Tutkimuksessakin todetaan, että vihapuheeksi on laskettu myös puhetta, joka ei ole kiellettyä, laitonta tai rangaistavaa.

Henrikssonin kannanotto oli perinteisen ideologista arvojohtajuuksineen. Miten tämä arvojohtajuus sitten ratkaisisi sosiaalisessa mediassa esiintyvien kansalaisten kohtalon, jää vielä arvailuksi. Kansalaisten antaman palautteen, joka on varmasti usein tunnelatautunutta ja kiukkuistakin, oikeusministeri leimaa trollaamiseksi. Eittämättä ratkaisuksi tullaan vaatimaan tiukempaa sensuuria somealustoilta sekä vihapuheen muuttamista rikoslaissa rangaistavaksi.

Vihapuhelainsäädäntö olisi vain uusi ase päättäjille hiljentää väärät mielipiteet, sekä aiheuttaisi samaa epäselvyyttä kuin nykyinen laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkominen. Kun kansalaiselle jää epäselväksi mitä kaikkea voi sanoa ja mistä taas joutuu käräjille, tapahtuu uusi suomettumisen aikakausi jossa Neuvostoliitto on vain korvattu maahanmuutolla, islamilla, kielivähemmistöllä ja yleisesti kansalaisia kiukuttavalla huonolla politiikalla. Tämä kaikki tapahtuisi samalla, kun ollaan niin huolestuneita muiden EU-maiden oikeusvaltioperiaatteista.

Henkeen ja terveyteen kohdistuvat uhkaukset ovat jo rikoslaissa rangaistavia tekoja, kuten myös kunnianloukkaus. Sananvapaudesta puhuttaessa yleensä mainitaan myös sananvastuu. Samaa vastuuta pitää voida vaatia myös päättäjiltä: jos tekemäsi politiikka on kansalaisen mielestä huonoa, on hänellä oltava oikeus tuoda se esille ikävästikin sanomalla ilman pelkoa rikosoikeudellisista seuraamuksista. Jos tavallisilla kansalaisilla ei ole varoventtiiliä, jonka avulla päästää suurimmat höyryt ilmaan – siis puhetta – niin mitä tapahtuu, jos tämäkin väylä padotaan? Politiikka ja demokratia elävät keskustelun ympärillä ja sen kitkeminen voi oikeasti johtaa johonkin paljon vaarallisempaan.

Maailma on täynnä ikäviä esimerkkejä siitä mitä tapahtuu, jos päättäjien kritisoiminen tehdään vaikeaksi tai rangaistavaksi. Nykymeininki vaikuttaa tuulahdukselta pimeimmästä Afrikasta: ”Meillä on sananvapaus, mutta sanan jälkeen en voi enää taata sinulle vapautta”, sanoi jo edesmennyt afrikkalainen diktaattori omassa arvojohtajuuden tunnossaan. Lakien tulee suojella kansalaisoikeuksia, eikä toimia valtaapitävien keinona tukahduttaa kansalaisten heitä kohtaan esittämää kritiikkiä.