Virheen tehnyt ihminen on helppo saalis. Suojauksen laskenutta uhria vastaan nousee käsi heittoasentoon, ja ennen kuin kivet lentävät, ensimmäiset jo potkivat maassa makaavaa. Kenttäoikeus jakaa tuomion ja hetken olemme kaikki parempia ihmisiä.
Vai olemmeko sittenkään?
Ihminen on inhimillinen, myös Teuvo Hakkarainen. Vaikka Teuvon teot eivät aina ole kunniaksi, niin suhtautuminen niihin paljastaa ihmisluonnon karuimmat kasvot. Silloin koloistaan haaskalle ryömivien sakaalien juovat piirtyvät esiin salamavalojen loisteesta. Sinä hetkenä itsetunto kohoaa ja kaikkivoipainen paremmuus valtaa mielen. Tuleeko meistä silloin parempia ihmisiä kuin olemmekaan?
Epäonnistumisen hetkellä ihmisen luonne punnitaan. Toisen tuomitseminen muuttuu helpoksi: se on keino paeta oman elämän epäonnistumista tai sitä kirkasta minäkuvaa, joka on pukeutunut erinomaisuuden kaapuun tai muuten kansalaisen arjesta irronnut. Silti emme ole yhtään sen parempia, vaan samoja epätäydellisiä ihmismieliä, jotka tekevät virheitä, kukin omalla tavallaan ja tyylillään.
Julkisuuden henkilön pitää kestää painetta ja arvostelua, mutta Teuvo ei ole se ikenet vilkkuen ja pikkutakki välkkyen Brysselin herkkupadoille hinkuva poliitikon karikatyyri. Kansanedustajuudesta huolimatta Teuvo on tavallinen tallaaja, aivan kuin sinä tai minä. Meissä kaikissa on sitä samaa Teuvon kikkeliä, samaa inhimillisyyttä ja elämän makua.
Me kaikki teemme virheitä ja niistä on vain otettava opiksi. Teuvolla on myös hyvä sydän. Hän on rehdisti pyytänyt anteeksi.
